Jos saisi valita, menisin mieluumin tuonelaan wiki/Tuonela kuin taivaaseen. 

Mutta ei mitään hoppua. Täällä elävien maassa kelpaa elellä.

Saatan muistaa väärinkin. Minusta se esi-isäin uskomus, jossa sielun eri osat poistuvat maailmasta vähän eri aikoihin, elää vielä jossain kollektiivisen alitajunnan lokerossa, vaikkei sitä muisteta tai siitä puhuta.

Heti elävän siirryttyä kuolleiden joukkoon on kuin tyyni myrskyssä, ihan omanlaisensa hiljaisuus. Vuosi vielä puhutaan että "Erkki sitäjatätä", jos puhutaan, ja sitten Erkistä tulee Erkki-vainaa.

Minusta kristittyjen taivas on aika vastenmielisen kuuloinen paikka, hyveellisten ja tekopyhien ikuinen onnela. Kuka sitä jaksaisi. 

 Kun minulla on niin paljon kiireempi miettiä maastokarttoja, kaakeliuuneja ja hirsikehikoita ja erilaisia toiveita, haaveita ja suunnitelmia.

Työt tällä hetkellä eivät pöllyyttele pahemmin villoja, kun isoja tenkkapoita ei tunnu tulevan eteen sitä tahtia tai ehkä niistä tenkkapoista on tehnyt jo toimintamalleja. Ja se myös, että ihmiset itse asiassa kuolevat tosi harvoin. Ja se, että mitä laajemmin lähetteen kirjoittaa ilman mitään diagnoosiehdotusta, sen paremmin se uppoaa - muuten lukijan kaikki energia menee todistamiseen, että ihanpaskaideamistätuollaisenkeksit - ja probleemi jääpi hoitamatta. Ja se, että kun läheltäpiti- tai osuijauppos-tilanne tulee kohdalle, kollegan "älä suotta sure, minä en olisi mitään eri lailla tehnyt" vähentää märehtimisaikaa ehkä noin  kolmella viikolla. Ja se, että alkaa huomata, että aiempi toimintamalli ei ollutkaan kestävä eikä hyvä, keksitäänpäs parempi. 

Mutta jeesus maaria millaisia ahdistuksen vuosia tässä on eletty. Psykiatrinen sairaanhoitajamme kertoi että hän aina lääkäreiltä kyselee, että ihan vapaaehtoisestiko ne tätä työtä tekevät, päivästä toiseen vain vastaanottamassa sitä kun toinen kaataa tolkuttoman ahdistuksensa niskaan. Nniin. 

Jatkan töitä siihen malliin, että kun työpaikasta lopputili tilille kilahtaa, olen tervetullut takaisin mikäli paikkoja riittää. Ja siihen malliin, että tiedostaa tapaavansa näitä kaikkia ihmisiä lähikaupassa myös. Kyllä tällä lailla on pärjänt.

On kiva olla yleislääkäri, tuo yleisön ja kollegion sylkykuppi.

Eri spesialiteettien lääkärit tykkäävät nokitella toisilleen, osaavathan ne sentään (ehkä) oman spesialiteettinsa.

Terveyskeskuslääkäri taas ei osaa mitään, kun ei niillä ole omaa erikoisalaa, se vain yrittää osata vähän kaikkia erikoisaloja eikä mistään mitään tiedä.

Ei voi edes pyytää ihmisiä vähän varomaan sanojaan. Eivät ne sano, mutta rivinvälit kirkuvat halveksuntaa. Ja usein ihmiset jotka eivät mistään mitään tiedä, tietävät eniten.

Taidanpa jatkossa tehdä niin, etten enää varjele arvon erikoissairaanhoidon supertohtoreita, vaan haalin turuilta ja toreilta kaikki vaivaiset tai ei-vaivaiset, jotka haluavat vain yksinäisyyttään hoitaa. Olen vähän naivisti ajatellut, että pitäisi säästää rajallisia resursseja siksi että hyvin sairaat saisi ajoissa hoitoon, mutta ei. Pitäkääpäs tunkkinne! Jos en kerran mistään mitään saa osata tai tietää, taidan alkaa täyttää odotukset.

nimim. keväinen turhautunut.

Tässäkin hommassa on aika monta tasoa.

Itsekehuna kerron, että sillä tasolla jossa toimitaan kansalaisten kanssa yhteistyössä, olen harvinaisen pätevä. Satsaan siihen jatkuvasti kaiken mikä satsattavissa on, sillä se muodostaa mielestäni ainakin omista hommistani noin 85 %.

Toiset toimivat eri tavalla. Joka ikinen pikku nippeli ja detalji pitää olla hoidettuna justiinsa. Henkilöt ovat asioita, listoja, systeemejä. Silläpä ei sitten väliä ole, mitä vastapuoli ajattelee tai kuka hän on, miten elää ja ajattelee. Erikoissairaanhoidossa se erityisesti on käytännöllistä, voi suorittaa erikoisalan patterin ja kun se on läpikäyty, voi ihmisen kätevästi ulkoistaa toiselle erikoisalalle. Mikä on koneen ulkopuolella, sitä ei tarvitse sietää, vaikka ihmiselle jäisi vaiva tai epätietoisuus. Toisaalta kaverit ovat kertoneet, että poliajan ollessa 15 min ja vastaanotettavien vieraita, peli on menetetty jos ihmisen antaa avata suunsa. Muuten jatketaan töitä iltakahdeksaan saakka, vaikka muu henkilökunta on pistänyt pillit pussiin klo 15. Kun pitää saada niitä suoritteita, ei siinä merkitse mitään suorittava taso tai se henkilö, jota varten systeemi on pystytetty.

Jonkun tason yli on päässyt, kun ymmärtää ja hyväksyy, että oman aktiivisen toiminnan seurauksena voi olla kuolonuhri, vaikka sinänsä mitään ei menisikään persiilleen. Toinen taso on taas siinä, että kuolonuhri tulee oman aktiivisen toiminnan seurauksena.

Itse tullen suuntautumaan siten, ettei noita tarvitse niin ajatella.

Veikkaan että muilla ikäisilläni on kuiten helpompaa. Ei kuoleman pitäisi millään lailla realisoitua ennenkuin vasta alkavassa keski-iässä eikä välttis vielä silloinkaan. Tämä on ihan epäfysiologista, epäiänmukaista ja epäterveelistä, että sen kanssa on niin paljon joutunut painimaan. Ja se tulee jatkuvasti niin lähelle. Muiden on ehkä helpompaa ajatella, että sairaus ja kuolema ei koske minua. Toisaalta niiden aiheuttamat tunteet on helpompi huitaista pois, tai pistää hattu silmille, kädet puuskaan ja märehtiä tai torjua asiat itsekseen kukin kykynsä mukaan. Kun on ne melkoisia pillereitä purtavaksi, jos ne pitää puremalla ottaa. Väitän kuitenin, että pääsen tästä myllystä jollain tapaa viisaampana kuin ne, joille ei mikään mitään muka merkitse.

Ei kärsimys jalosta vaan kierouttaa. Siitä saatu oppi on kitkerän katkeraa sorttia. Toisaalta se saa ihailemaan vilpittömästi ihmisiä jotka ovat selvinneet kuiville pilaantumatta. Toisaalta ei ole mukavaa huomata, että vaikka virkaikä olisi mitä, ihminen voi olla tottero jolla ei ole minkäänlaista elämänkokemusta ja luulee siitä huolematta tietävänsä kaiken.

ja posetiivi soi.

Konservatiiviseksi on minuakin väitetty, eikä syyttä. 

Niksi on siinä, että pitää älytä, milloin vanha kannattaa säästää, ja milloin uutta ottaa tilalle. 

Mitähän kasvatustieteilijä olisi siitä mieltä, että hyvänä koulutusmetodina pidetään päivystyttämistä kunnes oksentaa. Ja sitten pitää jatkaa päivystämistä. Ainakin siinä oppii kovaksi, joustamattomaksi ja välinpitämättömäksi, toisin sanoen vetäytymään pingispallopuolustukseen. Kai nämä sitten ovat välttämättömiä ja tavoiteltavia ominaisuuksia. 

Viipurin volontäärit tekivät sen mitä oli pakko. Enkä muuten sekuntiakaan usko, että kaikki olivat viattomia puhdasotsaisia itsensä kieltäviä sankareita. Ihmisiä vain, ja perimmäinen inhimillinen ominaisuus on venyvyys.

Ei sodassa paikattavat lopu. Minkä helfvetin vuoksi pitää tätä systeemiä jatkaa vaikka sota loppui jo? Kenellä on niin pieni ego ja henkinen penis, että se tätä korvikkeekseen kaipaa? (No siksi, että se on akateeminen riitti, eikä lihapatojen ääressä muista millaista on olla nälkäinen.)

Miksi pitää olla sellainen, että ärsyyntyy näistä vedätyksistä ihan tavattomasti? Olisi niin helpompaa olla liekassa talutettava lammas.