Tässäkin hommassa on aika monta tasoa.

Itsekehuna kerron, että sillä tasolla jossa toimitaan kansalaisten kanssa yhteistyössä, olen harvinaisen pätevä. Satsaan siihen jatkuvasti kaiken mikä satsattavissa on, sillä se muodostaa mielestäni ainakin omista hommistani noin 85 %.

Toiset toimivat eri tavalla. Joka ikinen pikku nippeli ja detalji pitää olla hoidettuna justiinsa. Henkilöt ovat asioita, listoja, systeemejä. Silläpä ei sitten väliä ole, mitä vastapuoli ajattelee tai kuka hän on, miten elää ja ajattelee. Erikoissairaanhoidossa se erityisesti on käytännöllistä, voi suorittaa erikoisalan patterin ja kun se on läpikäyty, voi ihmisen kätevästi ulkoistaa toiselle erikoisalalle. Mikä on koneen ulkopuolella, sitä ei tarvitse sietää, vaikka ihmiselle jäisi vaiva tai epätietoisuus. Toisaalta kaverit ovat kertoneet, että poliajan ollessa 15 min ja vastaanotettavien vieraita, peli on menetetty jos ihmisen antaa avata suunsa. Muuten jatketaan töitä iltakahdeksaan saakka, vaikka muu henkilökunta on pistänyt pillit pussiin klo 15. Kun pitää saada niitä suoritteita, ei siinä merkitse mitään suorittava taso tai se henkilö, jota varten systeemi on pystytetty.

Jonkun tason yli on päässyt, kun ymmärtää ja hyväksyy, että oman aktiivisen toiminnan seurauksena voi olla kuolonuhri, vaikka sinänsä mitään ei menisikään persiilleen. Toinen taso on taas siinä, että kuolonuhri tulee oman aktiivisen toiminnan seurauksena.

Itse tullen suuntautumaan siten, ettei noita tarvitse niin ajatella.

Veikkaan että muilla ikäisilläni on kuiten helpompaa. Ei kuoleman pitäisi millään lailla realisoitua ennenkuin vasta alkavassa keski-iässä eikä välttis vielä silloinkaan. Tämä on ihan epäfysiologista, epäiänmukaista ja epäterveelistä, että sen kanssa on niin paljon joutunut painimaan. Ja se tulee jatkuvasti niin lähelle. Muiden on ehkä helpompaa ajatella, että sairaus ja kuolema ei koske minua. Toisaalta niiden aiheuttamat tunteet on helpompi huitaista pois, tai pistää hattu silmille, kädet puuskaan ja märehtiä tai torjua asiat itsekseen kukin kykynsä mukaan. Kun on ne melkoisia pillereitä purtavaksi, jos ne pitää puremalla ottaa. Väitän kuitenin, että pääsen tästä myllystä jollain tapaa viisaampana kuin ne, joille ei mikään mitään muka merkitse.

Ei kärsimys jalosta vaan kierouttaa. Siitä saatu oppi on kitkerän katkeraa sorttia. Toisaalta se saa ihailemaan vilpittömästi ihmisiä jotka ovat selvinneet kuiville pilaantumatta. Toisaalta ei ole mukavaa huomata, että vaikka virkaikä olisi mitä, ihminen voi olla tottero jolla ei ole minkäänlaista elämänkokemusta ja luulee siitä huolematta tietävänsä kaiken.