Kun minulla on niin paljon kiireempi miettiä maastokarttoja, kaakeliuuneja ja hirsikehikoita ja erilaisia toiveita, haaveita ja suunnitelmia.

Työt tällä hetkellä eivät pöllyyttele pahemmin villoja, kun isoja tenkkapoita ei tunnu tulevan eteen sitä tahtia tai ehkä niistä tenkkapoista on tehnyt jo toimintamalleja. Ja se myös, että ihmiset itse asiassa kuolevat tosi harvoin. Ja se, että mitä laajemmin lähetteen kirjoittaa ilman mitään diagnoosiehdotusta, sen paremmin se uppoaa - muuten lukijan kaikki energia menee todistamiseen, että ihanpaskaideamistätuollaisenkeksit - ja probleemi jääpi hoitamatta. Ja se, että kun läheltäpiti- tai osuijauppos-tilanne tulee kohdalle, kollegan "älä suotta sure, minä en olisi mitään eri lailla tehnyt" vähentää märehtimisaikaa ehkä noin  kolmella viikolla. Ja se, että alkaa huomata, että aiempi toimintamalli ei ollutkaan kestävä eikä hyvä, keksitäänpäs parempi. 

Mutta jeesus maaria millaisia ahdistuksen vuosia tässä on eletty. Psykiatrinen sairaanhoitajamme kertoi että hän aina lääkäreiltä kyselee, että ihan vapaaehtoisestiko ne tätä työtä tekevät, päivästä toiseen vain vastaanottamassa sitä kun toinen kaataa tolkuttoman ahdistuksensa niskaan. Nniin. 

Jatkan töitä siihen malliin, että kun työpaikasta lopputili tilille kilahtaa, olen tervetullut takaisin mikäli paikkoja riittää. Ja siihen malliin, että tiedostaa tapaavansa näitä kaikkia ihmisiä lähikaupassa myös. Kyllä tällä lailla on pärjänt.